Sukanvaihtoa

Siitä on tovi, kun olen kirjoitellut. Kesä oli, kesä meni, nyt on syksy. Vihaan syksyä. Se on vastenmielinen vuodenaika jonka yli voitaisiin skipata suoraan talveen ja jouluun. Toki tässä syksyssä on ollut hyvääkin, mutta säät ovat paskoja siitä huolimatta.

En kuitenkaan kirjoita syksystä. En siitä, miten tassuja saa kuivata joka lenkin jälkeen ja silti joka puolella kämpässä on kuraa. En siitä, miten Karemin on pakko syödä jokainen epäilyttävä lima ulkoa ja saada joka syksy ainakin pari kivaa ripulia. Ihan vaan huvin ja urheilun vuoksi.

En kirjoita edes siitä, miten irtokoiratilanne kärjistyi ensimmäiseen kunnon hyökkäykseen. Totean vain, että olemme edelleen yhtenä kappaleena kaikki, Karem tosin palasi erittäin hyvässä remmikäytösopiskelussaan rytinällä takaisin alkuun,

Kirjoitan koirien kodinvaihdosta, eläimeen sitoutumisesta ja siitä, miten olen taas kerran menettänyt uskoni koiranomistajiin.

Olen niitä ihmisiä, jotka ottavat koiran saattaakseen sen jonain päivänä hautaan. Minulle on turha vikistä ajanpuutteesta, muuttuneesta elämäntilanteesta tai lapsien saamisesta. Monessa tapauksessa minulle on turha vikistä allergiastakaan, ellei kyseessä ole vakava sellainen. Suosikki-inhokkini on kuitenkin muuttunut elämäntilaanne ja ajanpuute.

Suurin osa aikuisista suomalaisista tuntuu olevan aivan täysin kykenemätön elämänsä suunnitteluun edes parin vuoden päähän. Koiria otetaan ja niistä luovutaan uuden työpaikan, muuton tai lapsien takia. Tai, ihan muuten vain. Joskus jopa tehdään vaihtokauppoja ja annetaan toinen eläin pois ja otetaan toinen tilalle. Tämä on kuvottavaa ja osoittaa jonkinlaista täydellistä empatiakyvyttömyyttä. Koira tulisi ottaa perheenjäseneksi, ja sellaisena sitä tulisi kohdella. Sen tulisi voida luottaa siihen, että sillä on pysyvä koti.

Itse asiassa, niinhän se luottaakin. Se tekee kaikesta vielä kauheampaa. Hylätty koira ei ymmärrä, miksi ympärillä on äkkiä vieraita ihmisiä ja vieras paikka. Sille ei voi selittää "olet täällä, koska perheesi mielestä sinut voi panna syrjään". Onneksi moni koira on kykenevä kiintymään uuteenkin perheeseensä entisen lailla. Jälkiä kodinvaihtaminen silti usein jättää.

Edellisviikolla oli eläintenviikko. Sen nimikkoeläimenä oli tänä vuonna kissa ja tuttu keskustelu kesäkissan jättämisestä mökeille roihusi taas hetken aikaa. Hyvä niin, kunhan asiasta keskustellaan aikuisten oikeasti eikä levitellä tekopyhänä paskasti kirjoitettuja kiertoviestejä. Jonkinlaisena kesäkissailmiönä pidän nykyajan koiranpitokulttuuriakin. Koira ostetaan sitoutumatta, sillä ajatuksella, että kyllähän sen voi antaa pois kun tilanne ei enää ole otollinen. Päätöksiä tehdessä ei mietitä, mikä on koiran osuus. Mikä olisi koiran kannalta parasta. Kaikki mulle heti nyt. Koira voi jäädä.

Tällä hetkellä olen vitutuksesta violettinen yhden minulle läheisen koiran kohtalosta. Olen vihainen, aivan siihen pisteeseen asti, että harkitsen ottavani asiasta yhteyttä asianomaisiin. Yritän kuitenkin hillitä itseni, sillä teksti olisi äärimmäisen rumaa eikä se luultavasti hyödyttäisi koiraa mitenkään. Eivät koirastaan luopuvat ihmiset muuta käsitystään haukkuja kuullessaan.

Kenties se on ihan hyväkin. Tuollaisille ihmisille koiraa ei olisi pitänyt jahkautua alkujaankaan. Valitettavasti jotkut ihmiset ovat erinomaisia valehtelijoita.

En aio laittaa viestiin yhtäkään kuvaa. Olkoon se ulkoasultaan yhtä kurja kuin sisällöltään. Kurjuus sitä paitsi pukee syksyä.

Kesäeläimet

Kuten kaikki blondit, myös Nadira rakastaa kenkiä.

Esittelyssä koko komea naskalihampaisto.

Sie olla vampyyri.

Joskus silloin tällöin Karemkin on paikallaan.

Joku on trimmauksen tarpeessa.

Joskus elämä on pehmeää ruohoa ja valkoapiloita.

Aina silloin tällöin kesäisin sisäinen pessimistini ottaa lomaa, silläkin uhalla että äkillinen positiivisuus saa karman pitkimaan maiharilla naamaan. Nadiran EH-putki katkesi Honkajoen ryhmänäyttelyssä viime sunnuntaina tuloksella AVO ERI3. SA jäi saamatta, muttei harmita.

Karemin ensi viikonlopun kisat jäävät juoksematta. Poika loukkasi viime viikolla polvensa ja varpaansa ja varvas on edelleen turvoksissa. Ontuminen on vähentynyt, varvas liikkuu muiden mukana ja epäilen turvotuksen johtuvan nivelnesteestä. Siitä huolimatta en ota riskiä; jalka-asioiden kanssa ei voi olla liian varovainen. Ehdimme kisata myöhemminkin. Nyt on tärkeintä saada jalka nopeasti kuntoon ja välttää liikaa riehumista. Helpommin sanottu kuin tehty...

Hittavainen sai Eurajoen kämpilleni Ferret Nationin. Samalla siirsin sisällä olleen Hoppity Habitatin kokonaan vara- ja matkustushäkiksi. Kesällä en tarvitse sisätiloihin vakituista häkkiä. Järjestely näyttää sopivan sekä mukelolle että keuhkoilleni oikein mukavasti.

"Hiukan purua tonne alas potkin. Tuli heti kotosampi olo. Emmää niitä näe täältä ylhäältä, mutta mulla on heti sellanen rauhallisempi fiilis kun mää tiedän, että ne on siellä lattialla."

Pentukuume vaivaa. Sekä koirien että frettien suhteen. Luojan kiitos suunnitelmat on kuitenkin lyöty lukkoon jo pidemmälle asti koirarintamalla eikä frettienkään suhteen ole mikään kiire. Hittavainen tuntuu viihtyvän omissa oloissaan ulkotarhassaan touhuillen, kunhan se pääsee aika ajoin lenkille ja sylihoitoon sisälle. Tuskin se osaa edes kaivata kaveria juuri nyt. 

Sitä paitsi Hittis ei tahdo jakaa lohitahnaa ja mansikoita ihan kenen tahansa kanssa. Tulokkaan pitää täyttää vaativat laatukriteerit. Sellaisia näätiä ei joka nurkan takaa löydy.

Erittäin Hyvin menee

Nimittäin näyttelyrintamalla. Ja koska Erittäin Hyvä on sama kuin "tässä lämmintä kättä, menkää kotiinne häpeämään", niin onhan se harmittanut aivan tajuttomasti. Toisaalta taas, tuomarit ovat hekin vain ihmisiä mielipiteineen, joten ei heitetä pyyhettä kaivoon.

Takana ovat nyt Jämsän, Mynämäen, Rauman, Tuurin ja Oriveden näyttelyt, ja kaikista on takana EH. Tulokset eivät siis päätä huimaa, mutta erityisesti Sarin kanssa toteutetut näyttelyreissut Mynämäki-Jämsä ja Tuuri-Orivesi ovat olleet rautaa. Mynämäki-Jämsä viikonloppuna mukana loikki myös Yasmin, ja kävipä Yasmin Raumallakin.

Mynämäki-Jämsä viikonlopuksi siirryin vinttikoirineni jo perjantaina Sarin kämpille Turkuun. Suuri, valoisa rivitaloasunto mukavine pihoineen herätti taas muutonkaipuun itsessäkin. Asiaa ei auttanut, että mulahdimme heti lenkille ja pienen metsäryteikön jälkeen edessä aukeni pari kilometriä silkkaa peltoa. Hihnat irti ja koirat matkaan. Vaikka vanhempien pihalla saakin rällätä vapaana koko kesän, aava aitaamaton laakea sai Karemin ja Nadiran alkukantaisen riemun valtaan. Kumpikin pinkoi menemään kuin ei olisi koskaan vapaana juossutkaan. Luonnollisesti kiinniottamisvaiheessa Nadira päätto taas osoittaa olevansa vittumainen kusipää ja juoksi kieli pitkänä tiehensä. Kiroiltuani ääneen niin että joen toisella puolella kalastamassa ollut lapsiperhe punoitti korviaan myöden ja saatuani vihaista palautetta lenkkeilijältä (täysin ansaittua tässä tapauksessa) sain teiniprinsessan kiinni ja vetäydyimme Sarin ja avopuolisonsa kämpille laittamaan Nadiraa näyttelykuntoon.

Kuten allaolevasta kuvasta voi päätellä, se oli kauheaa se.

Nadiran mielestä pelkkä multainen pelto ei ollut tarpeeksi, vaan välillä käytiin Sole-whippetin kanssa juhlimassa elämää joessa asti.

Noin 4 tuntia, jätesäkillinen kaisloja ja kymmeniä litroja kuraista vettä myöhemmin meillä oli kuitenkin ihan nätti afgaanineiti odottamassa seuraavan päivän kisaamista. Ilta jatkui pienten grillibileiden merkeissä aivan liian myöhään ja aamulla lähdimme silmät ristissä Mynämäelle. Sää suosi ja paikalle saavuttuamme Yasminkin saapui tukijoukkoineen. Yasmin esitti Nadin kehässä kokenein ottein, mutta Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa ei digannut hiekka-alustaa ja aurinkokin oli liian kuuma ja tuomari katsoi pahasti ja en muuten todellakaan aio seisoa tässä töllisteltävänä jos kaikki toljottaa.

EH.

No, ei siinä mitään. 

Sarin ja Solen vuoroa siirryimme odottelemaan vipukkakehän vierelle. Heitäkään ei onni suosinut, sillä SERTi meni jälleen nenän edestä. 

Odotellessa tuli kuitenkin taas todistettua se näyttelyharrastuksen mukava puoli; kaiken sen kilpailun takana on myös ihan rehtiä yhteisöllistä kannustushenkeä. Tarkkaavainen kehän katselu taukosi, kun etuoikealta kajahti ilmoille riemukas "ME OLTIIN ROTUNSA PARAS! SAA TAPUTTAA!" Punakeltainen ruusuke toisessa ja ylpeän koiran hihna toisessa kädessä viereisestä kehästä loikkiva nainen aikaansai valtavan naurunremakan ja aplodit. Rotuun ja kehään katsomatta kaikki lähellä olijat jakoivat hetken ajan vilpittömästi sen onnentunteen, joka nappiin menneestä suorituksesta syntyy. 

Mietteliäs Karem kuikuilee heinikkoon. 

Kukkaispoika.

Meidän oli tarkoitus pitää lauantai-iltana SERTijuhlat, mutta koska SERTEjä ei tipahdellut, päätimme muuttaa juhlat ERittäin Hyviksi iltakemuiksi. Yasmin, Ville ja muutama Sarin ja Jannen yhteinen tuttu ja sukulainen saapuivat seuraksemme ja ilta meni taas rattoisissa merkeissä grillaillen, Euroviisuja katsellen ja koirista jutellen. Nukkumaan mentiin taas liian myöhään ja aamulla Jämsää varten herätessä meinasi tulla itku. Pääsimme kuitenkin liikkeelle ajallaan ja nappasimme alkumatkasta Yasminin kyytiin.

Karemistakin saatiin napattua kunnon seisotuskuva. Kasvattajan kanssa Karem ei uskalla venkoilla seisotuksessa vaan tönöttää nätisti.

Jämsän järjestelyt olivat sanalla sanoen surkeat. Keskiverron ruumiin painoinen vanha näyttelyteltta oli varsin mukavaa raahata sen perunapeltoa muistuttavan hietikon lävitse, joka oli valittu parkkipaikaksi. Varsinainen näyttely oli pykätty vanhalle raviradalle. Portit olivat liian kapeita, kehät olivat ahtaita ja telttoja varten varattu ruohokenttä keskellä ravirataa oli kedottunut ja siellä kasvoi polven korkuisia heiniä. Viereisen leirin afgaanilta löytyi silmäkulmasta tuore punkki.

Mahtavaa.

EH tuli kotiin tältäkin reissulta ja koska järjestelyjen takia pinna oli kireänä jo alkuunsa, ei mieli tästä ainakaan kohentunut. Kotimatkalla ahdoimme naamamme täyteen Hesburgermättöä, haukuimme kunnon näyttelyharrastajahengessä tuomarin ja punoimme uusia matkasuunnitelmia.

Tuuri-Orivesi oli edessä heti kesäloman alettua. Kuten Jämsä-Myniksellekin, myös tänne suuntasimme yhdessä Sarin kanssa. Yövyimme edeltävän yön minun kämpilläni ja starttasimme automme viiden maissa. Vanhan kunnon Vesa oli järjestänyt näyttelypaikaksi ihan kelvon sorakentän. Parista trombista huolimatta päivä oli varsin mukava, vaikka menestys jäi taas kummaltakin saamatta.

Kieli keskellä suuta...

Oheistoiminta oli taas kuitenkin kaiken sen matkustelun arvoista. Sari oli spotannut jo ajoissa meille aivan mahtavan yöpymispaikan; Tuurin vanhalla juna-asemalla on muutaman vaunun mittainen juna, joka on muutettu yöpymispaikaksi. Yhdeltä yöltä koko lysti maksoi vain 25 euroa/ihminen ja 5 euroa/koira. Vanhan junavaunun tenho oli vastustamaton ja tasokkaasta yöpymispaikasta olisi voinut maksaa enemmänkin. Ruoat ja juomat joutui kustantamaan itse, mutta miljöö oli hurmaava. Yhteisessä ravintolavaunussa vaihdoimme myös kuulumisia parin muun Tuurissa olleen nättelyharrastajan kanssa. 

Oriveden kehät alkoivat sen verran myöhään, että saimme levätä ihan kunnolla ennen lähtöä. Edellisiltana olimme käyneet vaeltelemassa Keskisen Kyläkaupassa ja sen lähettyvillä sekä koirien kanssa että ilman, ja uni tuli kyllä tarpeeseen.  

Orivesden näyttelypaikka oli hajanaisuudestaan huolimatta ihan mukava ja kehän laidalla tuli tutustuttua uusiin ihmisiinkin. Tulokset eivät tällä(kään) kertaa saaneet aikaan kuin hampaiden kiristelyä, mutta kehän laidalla auringonvarjon alla oli mukava seurailla kehien edistymistä. Kotiinpalatessa kävimme taas Hesburgerissa lohturuokailemassa. Kaupanpäällisiksi sain laastarin vasemman käden keskisormeeni, johon koko viikonlopun rahdeista katkeroitunut kärrymme viilsi inhottavan haavan. Näytteluharrastus on veristä puuhaa.

Tänä kesänä meillä on Sarin kanssa vielä yksi yhteinen reissu: Joensuun kolmepäiväiset koirapippalot. Niitä odotellessa ehditään vielä visiteerata Honkajoella ja Porissakin, ja mikäli Karem saa varpaansa paranemaan (pojalla on kova into teloa itsensä aina juuri ennen kisoja) päästään tänä kesänä maastoilemaankin.

Jos luit tänne asti, ansaitset karkin. Osta itsellesi seuraavalla kerralla kaupasta. Ja nauti kesästä, koska kolmen kuukauden päästä on taas pimeää, kosteaa ja kylmää. Perkele.

Herpderp perhekuva talouden taulapäistä.

Korpikuusen kannon alla...

...on Hittavaisen kolo. Siellä on koti ja siellä on peti ja näädällä pehmoinen olo. Paitsi, että kyseessä on kokonainen mänty, ei korpikuusen kanto.

Viime keväänä sairastuin oletettavasti työperäisesti ja siitä lähtien hengityselimistöni on toiminut kuin 50-vuotias kyläpoliisi; ihan täysin tarpeellisin homma suoritetaan silleen jotenkuten, muuten lähinnä häröillään ympäriinsä aurinkolasit otsalla ja suljetaan silmät kaikelta ylimääräiseltä. Lukuunottamatta parin viikon parempaa jaksoa loppukeväästä en ole kyennyt edes lenkkeilemään kuin kävellen ja pari kilometriä kerrallaan. Saan hengitysoireita melkein kaikesta mahdollisesta siitepölystä koiriin, mutta erityisen paljon sain keväällä oireita Hittavaisesta.

Hittavainen kehitteli itselleen salskeiden frettinuorukaisten tapaan kiiman tuossa loppukeväästä. Raadonhajuinen ja alati merkkaileva Hittavainen aiheutti hankkimastani ilmanpuhdistimsesta ja hajunpoistajasta huolimatta minulle jatkuvia akuuttia tukehtumisen tunnetta ja yskimistä, joten poikaan tällättiin toukokuun toinen päivä implantti. Implantin vaikutus alkaa asteittain ja ottaa yleensä aikaa ja koska minun oli sairaudeltani mahdoton paitsi hengittää samassa tilassa, myös lenkkeillä yliaktiivisen hybridihormonihirviön kanssa tarpeeksi, päädyimme Helin kanssa hoitoratkaisuun. Hittavainen matkusti Espooseen hoidettavaksi siksi aikaa, että minun pahin kauteni menisi ohitse ja Hittavaisen implantti alkaisi viimein vaikuttaa.

Hittavaisen hoidon aikana oloni parantuikin muutaman viikon sisällä kohtuullisesti. Parin viikon levon jälkeen olin kykenevä aloittamaan isän alkuun laittaman Operaatio Haisunäädän.

Operaatio Haisunäätä, eli Hittavaisen ulkotarha Luvialle vanhempien pihalle toteutettiin vanhalla supikoirahäkillä. Ostin häkin melkein-naapurilta 20-euron pilkkahintaan. Mitoiltaan häkki on 1,07m leveä ja 2,40m pitkä, plus kaksi pientä parvea häkin kummassakin päässä. Tilaa on siis ihan kelvosti yhdelle näädälle ja miksei parillekin näädälle (eläinsuojelulaki asettaa minimiksi 1 neliön per fretti, joka tosin on oman kokemukseni mukaan aivan liian vähän tarhalle). Päivittäiset lenkit kuuluvat luonnollisesti elämään yhä edelleen.

Pohjamateriaalija häkissä on hiekka ja sen päällä purua. Purua ei yleensä suositella alusmateriaaliksi mahdollisten hengitystieongelmien takia, mutta Hittavaisen häkin puru ei ole eläinkauppapurujen tapaan hienoa ja pölyävää vaan melko suurta ja kosteaa. Lisäksi ulkona ilmankosteus estää purua pölisemästä. Häkin sisustus on toteutettu niin pitkälle luonnonmateriaaleilla kuin mahdollista, lukuunottamatta kovia pahviputkia. Putket kestävät sadettakin ihan kelvosti ja kun ne menevät rikki, ne on helppo korvata uusilla. 

Kesäkuun 10. päivä Hittavainen palasi luokseni huomattavasti vähemmän haisevaisena kuin lähtiessään ja heti sitä seuraavana päivänä se muuttu asumaan ulkotarhaansa. Nyt tarhassa on asuttu n. viikko ja Hittavainen vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä. Sillä on kaiveltavaa ja tekemistä ja tarha sijaitsee lähellä takapihan isoa terassia. Hittavaisen ei siis tarvitse olla yksin. Koirat tuppaavat aina ulkoillessaan moikkailemaan Hittavaista häkin ritilöiden lävitse ja jopa Karem antaa Hittavaisen olla rauhassa melko hyvin. Öiksi Hittavainen on vielä tullut sisälle koppaansa nukkumaan, mutta jahka lämpötilat vähän nousevat, se voi olla ulkona ympärivuorokautisesti. Osa viikosta vietetään Eurajoella omassa kämpässä, jossa Hittavainen saa edelleen nauttia myös sisäfretin elämästä. Hittavainen on kuitenkin luonteeltaan melko itsenäinen ja omassa tarhassa rällääminen on sen mielestä selvästi mukavaa puuhaa. 

Oheen on lätätty vaihteleva määrä kuvia Hittavaisen uudesta asumuksesta. Sekä minun huonontuneen terveydentilani että Hittavaisen aktiivisuuden takia ulkotarha on ollut suorastaan pelastus. Voin viettää kesän Luvialla pitkälti raikkaassa ulkoilmassa ja levätä ja Hittavaisella on oma alueensa, jossa se saa toteuttaa näätäisää itseään kaikessa rauhassa. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Kuva on napattu Hittavaisen häkin olohuonepuolen parvelta. Ruoka lätätään yleensä parvelle ihan vain, jotta Hittavainen joutuu kiipeilemään saadakseen sen. 

Parvella näkyvä pöly ei ole purupölyä vaan siitospölyä, jota on joka puolella tällä hetkellä. Sanomattakin selvää, että se (kin) aiheuttaa yskää, nuhaa ja hampaidenkiristelyä. Purussa näkyvä sateenraja on muuten peräisin kopin katolla olevasta katoksesta; makuuhuoneen puoli on suojassa sateelta kun taas olohuoneen puolelle saa sataa vapaasti.

Olohuone ulkoa päin kuvattuna.

Hittavaisen näkökulma, kun poika marssii kauniina aamuna olohuoneeseensa. Edessä näkyvä kivi on osoittautunut mielellääksi paikaksi tarkkailla terassin tapahtumia.

Köysiä Hittavainen ei ainakaan vielä osaa hyödyntää leikkiessään, mutta niitä käytetään apuna kiipeillessä parvelle.

Putkia, joihin tungen lisää purua aina silloin tällöin. Hittavaisella menee aina tovi kaivella putket auki.

Seuraavissa postauksissa käsiteelläänkin sitten kevään ja alkukesän näyttelyt, joiden tulossaalis on jäänyt äärettömän heikoksi. Vaikka aina sanonkin, etteivät näyttelyt ole haudanvakava asia, EH-putki ERInomaisen arvoiselle koiralle on omiaan viemään maun hetkeksi koko näyttelyharrastuksesta.

Halpa henkivakuutus

Kun olin vielä naskali, lapsuudenkotini naapurissa asui Otto-niminen sekarotuinen pystykorva. Otto näytti erehdyttävästi Hopeanuoli-animen Rikiltä ja kenties siksi minä aina salaa ihastelin sitä aidan yli.

Toisin kuin ulkonäkökaimansa, Otto oli hyvin ystävällinen koira. Se oli myös hyvin tottelevainen koira ja ulkoili lähes poikkeuksetta vapaana. Emäntä työnsi lastenvaunuja, isäntä käveli vieressä ja Otto tepsutteli vapaana pientareen puolella. Se ei koskaan lähtenyt mihinkään ilman lupaa, ei edes riistan perään. Silloin kun Ottoa sai luvan tervehtiä, se otti poikkeuksetta kaikki vastaan rauhallisen sydämellisesti. Siinä oli vanhan koiran karismaa, vaikkei se vielä eläkepäiviään viettänytkään.

Syy sille, miksi muistan Oton niin selvästi, ei ikävä kyllä ole sen ystävällisyys. Ei edes sen huomiotaherättävän kaunis ulkomuoto. Ikävä kyllä minä muistan Oton, koska se on avainasemassa yhdessä elämäni voimakkaimmista ja mieleenpainuvimmista ikävistä muistikuvista.

Kesät olivat aina aurinkoisia ja loputtoman pitkiä, kun olin pieni. Kesäloman ja kouluunmenon välillä oli pieni ikuisuus. Puut olivat jotenkin vehreämpiä ja taivas sinisempi kuin nykyään. Sinä päivänä aurinko oli paistanut aamusta asti ja tuohon aikaan asfaltoimaton lähiön läpi kulkeva hiekkatie tomusi kevyimpienkin jalkojen alla. Oli lämmin ja minä leikin etupihalla yksikseni. En muista mitä, mutta jotain äärimmäisen kekseliästä eittämättä. Otto ja omistajansa asuivat melkein meitä vastapäätä ja näin, kun emäntä lähti lastenvaunuineen lenkille. Otto meni tavalliseen tapaansa vaunujen vierellä hairahtumatta kertaakaan luvattoman pitkälle. Se ei vaatinut edes sanoja. Se vaan tiesi paikkansa. Jaksan yhä edelleen ihastella sitä koulutuksen työvoittoa.

Meidän pihallemme saattoi selkeänä päivänä kuulla hyvin vajaan kilometrin päässä kulkevan pistotien ja siihen yhdistyvän 8-tien äänet. Sen autojen vaimean surinan. Minut leikeistäni havahduttanut ääni oli kuitenkin niin voimakas, että minun on edelleen vaikea uskoa sen kuuluneen lähes kilometrin päästä. Vaikka minun on näin monen vuoden päästä vaikea muistaa näkemääni, korvissani minä kuulen edelleen kaiken, mitä silloinkin. Olisin mieluummin kuulematta.

Muistan auton jarrujen kirskunnan. Sellaisen, mitä kuulee aina elokuvissa. Luultavasti kuvittelen niiden kirskuneen pidempään, kuin mitä ne todellisuudessa kirskuivat, koska se silloin se tuntui ikuisuudelta. Jarrujen ääntä seurasi voimakas, kylmä, kumea ”KLONK”. Ontto ja tyhjä, pahaenteinen ääni, joka tulee kun jokin iskee voimalla vasten peltiä.

Sitä seurasi huuto. Hyytävä, tyhjällä hiekkatiellä kaikuva, katkeamaton valittava huuto. Se jatkui varmaan viisi minuuttia, ennen kuin muuttui katkonaiseksi ulahteluksi. Se kuului niin selvästi, että olisin voinut vannoa sen tulleen ihan läheltä.

Vähän huudon alkamisen jälkeen Oton pihasta peruutti kovalla kiireellä pakettiauto. Kuiva hiekka tomusi sen renkaissa auton kiirehtiessä kovaa vauhtia pois. Äänestä ei voi erehtyä. Vaikkei olisi koskaan kuullut, kun eläin jää auton alle, sen äänen tunnistaa kyllä sen kuullessaan. Sitä ei myöskään unohda. Ei ikävä kyllä vaikka yrittäisikin.

Pakettiauto palasi hetken kuluttua paljon lähtöään rauhallisemmin. Se toi mukanaan isännän, isommat lapset ja lastenvaunut, mutta ei Ottoa eikä emäntää.

Otto ei palannut myöhemminkään. Se ei tullut koskaan takaisin.

Ennen kaikkea näin kevään tullen ja myöhemmin kesäisin sitä näkee monia vapaana olevia koiria (täällä Eurajoella niitä nyt näkee muinakin vuodenaikoja ihan tarpeeksi). Jaksan aina miettiä, miksi sitä koiraa on pidettävä vapaana autotien lähellä lenkkeillessä, kun sen on kuitenkin pysyteltävä siinä ihmisen vieressä. Onko kyse halusta pröystäillä koiran kyvyillä? Ylpeillä omilla koirankoulutustaidoilla? Jos koira ei saa erkaantua kauemmaksi kuin se hihnassa erkaantuisi, kuten se ei lain mukaan saakaan tehdä yleisillä pyöräteillä ja taajama-alueilla, miksi sitä ei suoraan voi laittaa hihnaan? Kuinka moni koira jää auton alle, koska omistajan on välttämättä pidettävä sitä vapaana, koska ”ei se mihinkään lähde”?

Oton emäntä kertoi joskus myöhemmin, että auto oli töytäissyt Ottoa lantioon. Ei armeliaasti päähän, ei keskivartaloon, vaan lantioon. Se oli huutanut koko matkan eläinlääkärille, jossa sen tila todettiin toivottomaksi ja se sai armopiikin. Otto oli koira, joka ei koskaan lähtenyt viereltä. Ei koskaan, paitsi sen yhden kohtalokkaan kerran nähdessään pistotien toisella puolella tutun ihmisen.

Yksi kerta riittää. Maailma on täynnä koiria, jotka ”eivät koskaan lähde pihasta” tai ”kulkevat aina nätisti vierellä ilman hihnaa”. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka syyttävät itseään ja näkevät unissaan oman parhaan ystävänsä ruhjoontuvan lähestyvän auton renkaiden alle. Kuulevat sen lohduttoman, kylmän, onton äänen. KLONK. Sitä ei kuulemma saa pyyhittyä mielestään. Ikinä. Sen näkee unissaan, ja joka kerta sitä yrittää estää tapahtumasta ikinä siinä onnistumatta.

Minä en ole koskaan ulkoiluttanut koiriani vapaana lähellä autoteitä. Minä en halua ikinä enää kuulla sitä kauheaa ääntä, en varsinkaan omien koirieni kohdalla. Yksikään eläin ei koskaan ole 100% varma, ja se 99% vaatii sekin kovan työn. Ikävä kyllä auton alle jäämiseen riittää se 1 kohtalokas jäljelle jäävä prosentti.

Nautitaan siis tulevasta keväästä ja kesästä turvallisesti ja säästetään sydänsuruilta niin autoilijat kuin itsemmekin. Pidetään koirat kiinni autoteiden lähettyvillä. Vapaana sivulla kulkeva koira on hieno asia vaikkapa tokokentillä tai metsätiellä, autoteiden vieressä hihna on koiran halvin henkivakuutus. 

W-H ry:n Maastomestaruus 2013

Herätys 4.25. Autoon 4.50. Matkaan Porintien motellilta 5.30 Marikan ja Joonaksen kanssa. Autossa pilkkii ihmisten lisäksi neljä whippettiä, joista yksi on Karem. Suuntana on Mustialassa pidettävä W-H ry:n Maastomestari 2013.

Karemin edellinen juoksu, ja samalla ensimmäinen koitos virallisissa kisoissa, ei mennyt ihan putkeen. En ollut itse mukana ja poika oli ilmeisesti tilanteesta hieman hämillään. Se oli törmäillyt kaveriinsa, juossut mutkat suoriksi, hukannut vieheen ja palloillut hoomoilasena ympäriinsä kunnes oli saapunut maaliin. Tästä suorituksesta saatiin kuitenkin revittyä 151 pistettä, eli juuri ja juuri hyväksytty. Niinpä näihin kisoihin lähdettiin ihan kisaamaan eikä uusimaan ensimmäistä juoksua hyväksytyksi.

Paikanpäällä saimme odottaa tovin ennen ilmoittautumisten ja eläinlääkärintarkistusten alkamista. Lähtöarvontoja odotellessa kävimme kurkkimassa, millä pellolla juoksu suoritetaan. Järkytyksekseni kisa käytiin ihan kymppitien vieressä. Hetken aikaa mietin, vedänkö Karemin pois kisasta kokonaan liian riskialttiin ympäristön takia. Nadiran en olisi antanut juosta askeltakaan, sillä se on ottanut tavaksi karata riemuissaan omille kierroksilleen suoritustensa jälkeen. Karem sen sijaan jää yleensä vieheelle ja tulee siitä luokse kutsusta, joten loppuviimeksi päätin amtaa juoksuluvan. Sitä vartenhan paikalle oli tultu. Odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta kokopitkän radan juokseminen on koiralle niin upea kokemus, että sitä varten istuu joskus vähän pidempäänkin autossa.

Lähtöarvonnassa Karemin lähdöksi valikoitui 38. Odottamista oli siis. Lämmittelin Karemin aamulla kunnolla ja noin puolta tuntia ennen alkueriä aloin lämmitellä sitä uusiksi. Lämmittelyä ei saa unohtaa; kisasuoritus on koiralle hyvin raskas ja äärimmäinen voimainponnistus vie kehon kestävyytensä rajoille. Jos lihakset eivät ole kunnossa lähtöhetkellä, vaarana ovat revähdykset, kaatumiset ja venähdykset. Itse noudatan lämmittelyssä 30-minuutin ohjetta; liikkuminen aloitetaan kevyellä kävelyllä ja hölkällä ja siitä siirrytään kohti raskaampia harjoitteita. Ideaalitilanteessa koira saisi lopussa kokea myös lähtöjä, mutta koska niihin harvemmin on kisoissa mahdollisuuksia, heittelin Karemille lelua ja revin sitä sen kanssa. Tällä tavoin Karem sai treenata myös niitä nopeampia pyrähdyksiä ennen varsinaista lähtöä.

Alkuerien rata oli pitkä ja sisälsi paitsi pitkiä suoria, myös nopeita käännöksiä. Karem syöksyi radalle erinomaisella lähdöllä ja juoksi melko puhtaan suorituksen. Oikomistakaan ei tapahtunut ihan hirveästi. Suorituksen jälkeen poika tuli kiltisti kutsulla luokse ja lämmittelimme vielä loppuun ennen kuin käväisimme autolla juomassa. Karemin jäädessä lataamaan akkujaan minä kipaisin katsomaan tulokset. Oletin Karemin olevan häntäpäässä, sillä vastustajia oli varsin nimekäs joukko. Ilmeeni lieni näkemisen arvoinen, kun Karemin nimi komeili alkuerien neljäntenä ylikorkeana uroksena. Koska finaaleihin meni kuusi parasta, oli meillä ensijärkytyksen jälkeen edessä eläinlääkärin uusintatarkistus ja lämmittelyt ennen finaalia. Koska edellisestä suorituksesta oli vasta pari tuntia, otimme lämmittelyn vähän rauhallisemmin. Karem suhtautui lämmittelyyn jo konkarin lailla ja kiskoi aina välillä kohto lähtöpaikkaa. Intoa piisasi, vaikka saimme odottaa omaa vuoroamme kylmässä tuulessa aimo tovin.

Karem odottelee finaalia myös finaaleihin itsensä juosseen Kira-siskon kanssa

Finaalirata oli huomattavasti mutkikkaampi kuin alkuerien rata. Pituutta sillä oli suunnilleen yhtä paljon. Myöhemmin palkintojenjakoa seuratessa kuulimme sekä alkuerä- että finaaliradan olleen tavanomaista pidempiä, joten ei ole ihme, että Karem oli kummankin suorituksensa jälkeen ihan piipussa.

Finaalijuoksu meni erinomaisesti. Karem ei oikonut, juoksi puhtaasti ja jäi vieheelle. Kaikki olisi ollut likimain täydellisesti, ellei poika olisi viimeisten kaarteiden kohdalla juossut kuoppaan. Vaikka loppuun asti selvittiinkin kunnialla, loppulämmittelyjen aikana huomasin Karemin ontuvan melkoisesti. Se heitti jalkaansa sivulle, vältti varaamasta jalalle painoa ja varoi yhtä varvastaan. Lääkärintarkistus osoitti pojan loukanneen varpaansa, mutta vamman laajuus jäi vielä arvaukseksi. Ainakaan ensituntumalta varvas ei tunnu olevan sijoiltaan eikä murtunut. Karem sai kipulääkityksen pariksi päiväksi, ja ensimmäinen apu saatiin heti kisapaikalla injektiona. Reseptiä ei kuitenkaan onneksi tarvinnut hakea, sillä Karem varoi jalkaansa seuraavana päivänä huomattavasti vähemmän ja keskiviikkona se jo juoksi normaalisti. Selvisimme siis säikähdyksellä.

Jo finaaleihin pääseminen oli minulle uskomattoman hieno hetki, mutta todellinen riemu koettiin palkintojenjaossa. 421 pisteellä Karem ansaitsi itselleen kolmannen sijan ja SAn! Hakiessani pokaalia ja kilpailukirjaa olin niin liikuttunut, että jo pelkkä kiitoksen lausuminen palkintojenjakajille ilman äänen värinää vaati yliluonnollista itsehillintää. Automatkalla tuli tiristettyä se kuuluisa ”one manly tear” silkasta ylpeydestä.

Näyttelymenestys on makeaa, mutta nyt kyseessä oli todellinen työvoitto. Tätä varten on treenattu lähtöjä, harjoiteltu canicrossia ja vahvistettu lihaksia. Käyty harjoituksissa. Vahvistettu taistelutahtoa ja viettiä ihan pennusta saakka. Tätä varten on oikeasti tehty hommia. Tietenkään kyse ei ole pelkästä harjoittelusta, sillä ilman synnynnäistä viettiä ja hyvää fyysistä terveyttä sekä otollisia perintötekijöitä ei harjoittelusta ole hyötyä. 

Karem tuskin osaa olla suorituksestaan ylpeä. Sen mielestä on vain tajuttoman hauskaa juosta ja kilpailla ja kisoja seuraavat pari päivää sen kasvoilla karehti tavallista tyytyväisempi koiranhymy.

Komea palkinto kökkönä kännykkäkuvana

Onnittelut myös kilpakumppaneille, erityisesti ylikorkeat urokset voittaneelle Sulolle!

Fretin ulkoilu

HUOM! Välttyäkseni flamewarilta omassa blogissani haluan tähdentää, ettei seuraavan postauksen tarkoitus ole haukkua ketään vaan yksikertaisesti kertoa ulkoilun hyvistä puolista. Sisällä aikansa viettävä, hyvinhoidettu, paljon huomiota saava fretti voi olla täysin onnellinen ja elää hyvää elämää. Seuraavan tekstin on tarkoitus valottaa ulkoilun hyviä puolia, ei väittää, ettei fretti voi olla onnellinen ilman säännöllistä ulkoilua.
-----

Bloggaaminen on nykyään suosittu harrastus ja moni eläinharrastaja pitääkin omaa blogia. Näätäharrastajilla on ollut tapana kirjoittaa blogiinsa siitä, millainen lemmikki fretti on. Koska näitä postauksia, hieman eri katsantakannalta kirjoitettuja, löytyy jo lukuisia, en koe tarvetta kirjoittaa omaa versiotani. Lisäksi olen kirjoittanut jo aiemmin, millaista elämä hybridifretin kanssa on aktiivisen koiraihmisen silmin.

Kaikki lukemani frettikirjoitukset ovat käsitelleet fretin hoitoa, ruokkimista ja hintaa, mutta en ole lukenyt vielä yhtäkään kunnon kirjoitusta fretin ulkoilusta. Koska minä katson tietäväni perusjuttuja enemmän juuri ulkoilusta ja sen hyödyistä, ensimmäinen kunnon asiapostaukseni näätiin liittyen käsitelkööt siis karvalimusiinien kanssa ulkoilemista.

Ulkoilemisesta ei puhuta mielestäni tarpeeksi. Fretin hoidosta ja koulutuksesta kerrotaan kyllä, mutta ulkoiluntarpeesta harvemmin mainitaan mitään. Monella fretti-ihmisellä on oma näätähuone, jossa eläimet asustelevat ja joskus minusta tuntuu, että juuri näätähuoneen takia se eläin on niin helppo jättää ulkoiluttamatta. Jos yliaktiivinen pikku termiitti pyörisi omissa jaloissa jatkuvasti, roikkuisi lahkeessa, kiipeilisi hyllyille ja kaivaisi sohvaa, ajatus ulkoiluttamisesta väsytysmielessä voisi kenties eksyä useammankin mieleen. Vaikka sattuisikin omistamaan rauhallisemman yksilön, ulkoilun mahdollisuutta tulisi silti harkita. Ulkoilun hyödyt eläimelle kuin eläimelle ovat kuitenkin valtaisat. Lisäksi minun on aktiivisena ihmisenä vaikea ajatella, että fretin kaltaisen melko alkukantaisen ja aktiivisen eläimen on elettävä hyvin vähäisellä tai olemattomalla ulkoilulla vuosikausia. Varsinkin, jos eläin viettää aikaansa lähinnä näätähuoneessa ja ulkoilee muualla asunnossa kerran päivässä tai harvemmin.

Olen kerännyt oheen muutamia faktoja ja omia käsityksiäni ulkoilun hyödyllisyydestä. Toivon, että teksti herättäisi fretinomistajat ajattelemaan ulkoilun hyviä puolia ja toisaalta taas osoittaisi frettiä harkitseville, kuinka paljon hyötyä säännöllisestä ulkonaliikkumisesta on. Ja kun puhun säännöllisestä, puhun nimenomaan useamman kerran viikossa tapahtuvasta, mielellään päivittäisestä kunnollisesta liikunnasta.

1. Mielenvirkeys

Ulkona fretti kohtaa täysin uudenlaisen aistimaailman. Hajut poikkeavat ratkaisevasti sisäilmasta ja varsinkin luonnonmukaisessa maastoissa ulkoileminen tarjoaa runsaasti hajujälkiä ja nuuhkittavaa. Hittavainen eksyy usein seurailemaan muiden eläinten jälkiä ja käyttää tällä tavoin paitsi hajuaistiaan, myös näköaistiaan luonnonmukaiseen, fretille ominaiseen toimintaan; saaliin seuraamiseen. Jokaisella fretillä, oli se sitten hybridi tai fretti, vaistot ovat vielä melko pinnassa. Saalistaminen, reviirin tutkiminen, onkaloiden kaivelu ja kiipeily tarjoavat virikettä aivan eri tavalla kuin mikään, mitä sisätiloissa voi harrastaa. Tämä näkyy myös eläimessä: uupunut fretti on onnellinen fretti.

Frettiä voi toki virikkeellistää sisätiloissakin ja saalistamista voi simuloida älypelein, leikein ja tarjoamalla kokonaisia saaliseläimiä. Ero luonnossa tapahtuvaan virikkeellistymiseen on kuitenkin huima; sisätiloihin on mahdoton luoda niin rikasta aistimaailmaa ja niin paljon havainnoitavaa. Fretti hyötyy siitä, että se saa käyttää aistejaan ja toteuttaa vaistojaan luonnonmukaisesti. Aivan kuten siitä hyötyvät koiratkin.

2. Terveys

Monipuolinen liikkuminen kehittää paitsi koordinaatiota ja tasapainoa, myös lihaksistoa. Aktiivisesti ulkoileva fretti on harvoin liian lihava tai löysä. Lihakset eivät kehity huippuunsa pelkällä sisällä painimisella, vaan niiden eteen on tehtävä myös töitä. Monipuolinen liikunta (kaivaminen, kiipeäminen, juokseminen, hyppiminen), joka rasittaa tasaisesti eri lihasryhmiä, on paras tapa kohentaa fretin fyysistä kuntoa. 

Lihavuuteen suhtaudutaan frettipiireissä usein huumorilla. Minusta tämä on sietämätöntä; vaikka fretin fysiologia vaatiikin tukevoitumista talven varalle, usean sadan gramman ylipaino rasittaa jo elimistöä ja niveliä. Pieni pullukkuus talviaikaan on tyypillistä ja jopa toivottavaa, mutta tällöin puhutaan parista kolmesta sadasta grammasta vararavintoa. Valtava rasvakertymä ei ole hyödyksi. Lisäksi sisätiloissa asuva fretti tarvitsee huomattavasti vähemmän rasvaa kuin se aktiivisesti ulkoileva tai ulkona asuva fretti, joka tarvitsee rasvaa lämpimänä pysymiseen. Kesäisin fretti ei tarvitse rasvaa mihinkään, ja siitä huolimatta moni lemmikki on kesälläkin tukeva. Omistajan tehtävä on liikuttaa ja ruokkia eläintään niin, ettei se pääse lihomaan liikaa. Kaikenlainen liiallisen lihavuuden perustelu eläimen luontaisella rauhallisuudella on tekosyy. Kuinka moni on valmis hyväksymään koiran ylipainon, jos se perustellaan yksilön luontaisella rauhallisuudella tai sillä, ettei eläin halua lenkeille? Jostain syystä fretin kohdalla lihavuus kuitataan huumorilla ja liikalihavuuden aiheuttamat elimistölliset ongelmat unohdetaan täysin. 

Ulkona liikkuminen altistaa ftretin myös sisätiloista poikkeavalle bakteerikannalle. Myös lämpötilan ja kosteuden vaihtelut kasvattavat fretin sieto- ja vastustuskykyä. Hyväkuntoinen, lihaksikas eläin on usein myös löysää ja huonokuntoista lajitoveriaan paremmassa asemassa sairastuessaan.

Luonnonvalon merkityksestä frettien terveyteen on puhuttu ja puhutaan yhä edelleenkin paljon. Nykykäsityksen mukaan liiallinen altistuminen keinovalolle häiritsee fretin luonnollista fysiologista rytmiä ja altistaa sen hormoneista johtuen mm. lisämunuaisvaivoille. Luonnonmukainen valo ja altistus vuodenajoille auttavat fretin kehoa toimimaan luonnollisella tavalla. Fretin aktiivisuustaso on hyvin paljon kiinni valon määrästä; talvisin fretti nukkuu huomattavasti enemmän, kunnes kevään alkaessa ja valon lisääntyessä myös fretin aktiivisuustaso kasvaa ja kiima herää. Syksyn tullen alkaa jälleen valmistautuminen talveen ja elimistö alkaa kerätä vararavintoa pitkää kylmää kautta varten. Energiaa pyritään säästämään nukkumalla paljon. Fretti, joka elää koko elämänsä sisätiloissa on ulkoilevaa toveriaan huonommassa asemassa luonnonmukaisesta rytmistä puhuttaessa. Jotkut kompensoivat tätä toki suurilla ikkunoilla ja pitämällä keinovalon määrän näätähuoneessa minimissään.

3. Kiintymyssuhde

Kuten koirienkin kohdalla, myös näätien kohdalla yhteinen tekeminen parantaa näädän ja omistajan tai näätien keskinäisiä suhteita. Varsinkin pennun kanssa ulkoileminen vahvistaa omistajan ja fretin sidettä. Ulkomaailma on usein vähän jännittävä paikka isommillekin, pikkuisista puhumattakaan, ja moni eläin turvautuu tällaisessa tilanteessa omistajaansa. Omistajan läsnäolo myös rohkaisee luonnostaan varauksellista frettiä tutkimaan maailmaa. Hyvät kokemukset parantavat luottamusta ja yhteistyötä.

4. Arki

Kuten jo aiemmin todettua, päänkäyttö väsyttää yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin fyysinen liikunta. Ulkoilulla on tarjota runsaasti kumpaakin. Päivittäin ulkoileva fretti on sisätiloissa rauhallisempi kuin energiaa sisälleen padonnut toverinsa. Täten myös hoitotoimenpiteisiin totutteleminen ja niiden tekeminen on omistajalle helpompaa. Energian patoutuminen aiheuttaa eläimelle myös paljon negatiivista stressiä. Toimintaintonsa ulkoilun aikana purkanut fretti on usein myös vähemmän stressaantunut ja matala stressitaso vaikuttaa helpottavasti sekä eläimen että ihmisen elämään. Ulkoilun hyöty stressin suhteen onkin siinä, että se tarjoaa virikkeillä ja vaistoja stimuloivalla ympäristöllä juuri oikean määrän "hyvää stressiä", ja auttaa toisaalta purkamaan negatiivista, patoutunutta sellaista.

Edellämainitut neljä kohtaa puhuvat vahvasti ulkoilun puolesta. Tästä huolimatta moni fretti ulkoilee harvoin tai ei ollenkaan. Ulkoilemattomuuteen on aina kuultavissa myös syy. Käsittelen seuraavassa ne, joista itse kuulen useimmin.

A. Ulkoilu vie aikaa.

Totta. Varsinkin monen fretin omistajalle frettien ulkoiluttaminen päivittäin voi olla haaste. Frettien määrä tai ajanpuute ei kuitenkaan ole mielestäni pätevä syy; jo puoli tuntia aktiivista liikkumista tarjoaa fretille enemmän sekä fyysistä rasitusta että virikettä kuin peruspäivä sisätiloissa. Mikäli frettejä on useampia, ulkoilun voi jakaa osiin ja viedä ulos pari frettiä kerrallaan. Tarvittaessa on myös mahdollista jakaa ulkoilupäivät frettien kesken niin, että joka toinen päivä pääsevät ulos fretit A, B ja C (tai miten monta niitä onkaan), ja joka toinen päivä fretit D, E ja F (sama kuin edelliseen...). Näin jokainen fretti pääsee ulos ainakin joka toinen päivä.

Fretti kestää ulkoilunpuutetta huomattavasti koiraa paremmin ja siksi päivittäisen ulkoilun vaatiminen jokaiselle eläimelle on surrealistista. Muutaman kerran viikossa kuitenkin luulisi olevan aikaa viedä lemmikkinsä ulos, normaalin lemmikkifretin kohdalla kun se muutama kerta viikossa riittänee mainiosti. Ihan se parikin kertaa viikossa voi riittää, yksilöstä riippuen. Mitä enemmän, sitä parempi, tietenkin.

En katso sisällä asuvien hyvinhoidettujen frettien kärsivän ja fretti voi elää hyvän, pitkän, terveen ja lihaksikkaan elämän sisälläkin. Ulkoilusta on kuitenkin paljon hyötyä ja siihen panostettu aika maksaa varmasti itsensä takaisin.

B. Frettini ei halua ulkoilla

Useimmiten haluttomuus on tottumattomuutta. Ulkoiluun tulee totutella pikkuhiljaa ja omistajan tulee löytää fretilleen mieluisin tapa liikkua. Hittavainen nauttii sekä matkanteosta että tutkimisesta, jotkut fretit taas viihtyvät lähes nimenomaan vain ja ainoastaan tutkiskelemassa. Kunhan totuttelun jaksaa tehdä, fretin vie ulos määrätietoisesti ja järjestelmällisesti ja kokemukset ulkomaailmasta pysyvät hyvinä, väitän jokaisen fretin nauttivan ulkoilusta.

Monesti ulkoileminen hämärän aikaan aamulla tai illalla auttaa sekin. Fretti on hämäräaktiivinen eläin ja tottumattoman eläimen raahaaminen ulos aukealle keskelle kirkkainta päivää ei välttämättä ole paras mahdollinen tapa esitellä uusi harrastus.

C. Ympäristö on vaarallinen tai epäsopiva.

Irtokoirat ja liikenne ovat riskejä, jotka pitää ottaa huomioon. Keskellä kaupunkia on huomattavasti haasteellisempaa löytää rauhallinen soppi ulkoilulle kuin keskellä maaseutua. Eittämättä jokin mahdollisuus kuitenkin löytyy kaikkialta. Omistajan on pidettävä silmät selässään ulkoilun aikana ja varmistettava turvallisessakin ympäristössä, ettei mitään yllättävää ja negatiivista pääse sattumaan.Kauounkiolosuhteissa tämä on huomattavasti haasteellisempaa kuin maalla.

D. Frettini karkaa valjaistaan.

Niin minunkin. Paras mahdollinen tapa välttyä karkailulta on ollut pukea sille ensin kasivaljaat ja sitten normivaljaat siihen päälle. Myös nopea reagointi yllättäviin pakoyrityksiin on ollu hyödyksi. Frettiä ei kannata päästää tunkemaan niin syvälle niin pieniin onkaloihin, että sen on mahdollista luikerrella irti valjaistaan huomaamatta.

Antoisia ulkoiluhetkiä!

Uusi alku

Blogin alusta on muuttunut wordpressistä bloggeriin. Tälle on useampikin syy; bloggerin ulkoasua on huomattavasti helpompi muokata, blogger toimii kätevästi yhteistyössä googlen kanssa, blogger on yleisempi ja viimeiseksi se kenties tärkein syy, eli lukijalaskuri. Bloggerin kautta minun on mahdollista seurata ihan reaaliajassa, kuinka moni ihminen blogia lukee, mitä he lukevat ja millaiset postaukset näyttävät olevan suosiossa.

Wordpress oli alustana hyvä, mutta siinä oli useampia harmittavia puutteita. Vanhaa blogia en kuitenkaan ole poistamassa, vaan se saa jäädä arkistoksi. www.varisparvi.net/koirat on siis olemassa yhä edelleen, mutta uusia postauksia sinne ei ole tulossa.

Blogin ulkoasu päätyi kevään kunniaksi olemaan vähän tavanomaista nätimpi. Kukkasia ja kaikkea. Kevät onkin tehnyt tuloaan viimeisen kahden viikon aikana mukavasti. Itse olen nauttinut siitä vasta viime päivät, sillä sairastuin heti Vaasan KVn jälkeen vakavasti ja olin viikon vuodepotilaana. Lääkärin mukaan syy oli pahaksi äityneessä poskiontelotulehduksessa, suolistotulehduksessa ja niiden yhteistuumin nostamassa kuumeessa, mutta itse epäilen vahvasti syyksi Vaasan KVsta kotiintuomisiksi tullutta EHta.

Yleensä en valita tuomareista ja tähän asti he ovatkin löytäneet Nadirasta ihan asiaankuuluvia virheitä. Tällä kertaa syynä EHlle olivat kuitenkin löysät ranteet. Olisin aivan samaa mieltä EHsta, kenties jopa ihan Hsta, jos Nadiran ranteet olisivat löysät. Ne nyt vaan eivät ole. Neidillä on nyt melko laajat peilit ja epäilen tuomarin hämääntyneen niistä. Pettymys oli valtava, sillä Nadira esiintyi hyvin ja odotukset olivat korkealla. Koska olin itse sairaana, Sari lupautui esittämään Nadiran puolestani. Kaksikko olisi ehdottomasti ansainnut ERIn ja SAn, mutta kumpikin jäi saamatta. Olin kotiintullessani niin raivostunut että sairauteni eittämättä otti heti muutaman askelen pahempaan suuntaan.

Vaasa oli kuitenkin vasta kolmas tämän vuoden näyttelyistä. Seuraavaksi on edessä Tampere runsaan viikon kuluttua, ja Tamperetta seuraa näyttelyviikonloppu Mynämäellä ja Jämsässä. Niiden jälkeen on aika suunnata Raumalle ja kesäloman voi aloittaa sujuvasti Oriveden ja Tuurin näyttelyreissuilla. Kesäksikin on luvassa ohjelmaa, mutta siitä hieman myöhemmin. Erityisen paljon odotan Mynämäen ja Jämsän näyttelyitä; Mynämäellä on tuomaroimassa Jetta Tchokkinen Suomesta ja hän tuomaroi usein ankaralla kädellä. Jämsän tuomari taas on ainakin ennen pitänyt Nadiran tyyppisistä koirista, joten toiveet ensimmäisestä SERTistä kasvavat.

Alla vielä kuva Nadirasta sekä se surullisen kuuluisa EHn arvostelu. Kuvasta muuten huomaa, miten suuren harppauksen Nadira on ottanut eteenpäin parin viime kuukauden aikana. Juniorista on viimein kasvanut aikuinen, kaunis, elegantti afgaaninarttu. Luonteeltan Nadira on edelleen se sama kahdeksankuinen riiviö, joka se oli tullessaankin.

3-vuotias narttu (iäksi sanottiin tosin 24 kk, mutta matematiikka ei tainnut olla peruskoulussa tuomarin vahvin aine), jolla erittäin kaunis pää ja ilme. Oikea purenta. Hieman ohut kaula.. Erinomainen runko ja ylälinja. Riittävät etukulmaukset, mutta hieman löysät ranteet ja löysät etukäpälät. Hyvin kulkmautunut takaa. Hieno häntä. Liikkuu melko jäykästi edestä. Kaunis turkki. Miellyttävä luonne. EH - Marie Gadolin, SWE