torstai 27. helmikuuta 2014

Viisi vuotta

Kävin tänään Eurajoen kodissani viimeistä kertaa. Kämppä on puunattu luovutuskuntoon ja enää piti irrottaa ovesta "Täällä vartioin minä"- kyltti ja jättää avaimet keittiön pöydälle.

Siinä seisoessani keskellä sitä huonetta, joka viimeiset viisi vuotta on ollut yhdistetty olo- makuuhuoneeni, totesin sen hyvin pieneksi. Loppujen lopuksi 31 neliötä on aika vähän ja kun siitä lohkaisevat oman osansa vessa ja pieni keittiö, eteinen ja tuulikaappi, jää päätilaksi kaiketi suurinpiirtein 20 neliötä. Plus miinus neliöitä.

Noissa neliöissä on kuitenkin koettu kaikenlaista.

Muutin Eurajoelle alunperin 2007, mutta asuin ensin vuokralla suunnilleen vuoden. Syksyllä 2008 ostin kämpän samasta taloyhtiöstä. Aaro oli muuttohetkellä ainoa koirani.  Sanotaan, että joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta Aaro oli varsin yksinkertainen ihan ainokaisenakin.


Seuraavana vuonna 2009, suunnilleen pääsiäisen aikoihin, Aaron riemuksi (riesaksi) taloon muutti Karem.

Karem oli rasittava pentu ainoastaan termiittiominaisuuksiensa takia. Kaikessa muussa se oli varsin helppo veikko; oppi nopeasti sisäsiistiksi, ei riehunut sisällä juurikaan ja oppi loppujen lopuksi aika nopeasti talon tavoille.


Saman vuoden syksyllä jouduin heittämään hyvästit elämäni ensimmäiselle pörröpäälle. Sunny tuli meille 1995, minun ollessani 9, ja eli 14,6 vuotta. Se hallitsi laumaa loppuun asti rautaisella otteellaan. Pennuista Sunny ei koskaan välittänyt ja hyväksyi Aaronkin vasta pojan oltua vähän yli vuoden. Karemista se ei koskaan oppinut pitämään.

Se tosin voi johtua siitä, että nopealla Karemilla oli tapana jekuttaa vanhuuden kangistamaa mummoa. Lisäksi se kävi kusella Sunnyn ruokakipossa.


Elimme varsin tavanomaista elämää parisen vuotta.

Alkukeväällä 2010 joku paikallinen vatipää heitti myrkkyä pihaamme. Karem söi sitä ja sairastui pahasti. Se oli kuitenkin sitkeä ja selvisi kahden viikon taistelustaan hengissä. Tapauksesta jäi elinikäiseksi muistoksi tulehdusherkkä suolisto, mutta muuten Karem toipui vajaassa vuodessa täysin.


Myöhemmin samana keväänä saapui Helmi täyttämään Sunnyn taakseen jättämiä suuria saappaita. Helmi oli jo saapuessaan itsetietoinen pieni otus eivätkä vuodet ole vieneet sitä ominaisuutta mihinkään. Helmi on ja pysyy yhä edelleen pomona, vaikka kilpailijoitakin on siunaantunut.


Vuoden 2011 kesällä tutustuin afgaaniprinsessa Mimmiin. Se vietti perheessämme parisen viikkoa hoidossa. En tiedä, missä neiti nykyään asuu. Sen tiedän, että jos saisin nyt valita, en olisi koskaan antanut sen etsiä toista kotia. Olisi se meille mahtunut.

Toisaalta, siinä tapauksessa minä en olisi koskaan tutustunut Hänen Suurruhtinattaruuteensa.


Hänen Suurruhtinattaruutensa tunnetaan tuttavallisemmin Nadirana. Venäläinen aristokraatti saapui suomalaiseen barbaariseen tuppukylään saman vuoden syksyllä. Sitkeästi se yrittää ylläpitää arvokkaita tapojaan edelleen, vaikka välillä lauman miespuoliset sivistymättömät ottavatkin sitä aivoon.


Onneksi Ruhtinattarella on sentään alkeellisella tavalla siedettävääkin seuraa. 2012 elokuussa hän nimittäin osti itselleen adoptiolapsen Virosta. Onhan se aika lähellä Venäjää, ja siksi huomattavasti sivistyneempi paikka kuin Suomi. Siellä on paljon enemmän venäläisiä. Puhutaankin välillä venäjää. Varmasti ruokakin paremman makuista.


Herra Hittavainen, eli Ittis Vaa. Se haisi, tuhosi mattoja, puri sormia eikä tykännyt Nutri Plussasta niinkuin kaikki muut fretit. Sen aluskarvakin oli kullertavaa siinä, missä muiden on kellertävää tai vaaleaa. Kuparinhohtoisena korpiemme soturi sulautuu paremmin maastoon.

Aktiivinen hyperipoika otti Eurajoen metsät pian henkilökohtaiseksi valtakunnakseen, jossa se suoritti kaivantoja, rakensi juoksuhautoja ja luolia ja ajoi pois kissoja. Joskus myös lenkkeilijöitä.

Lukemattomien vastenmielisten irtokoirakohtaamisten, Viholliskoiran ja kaahailevien teinien keskellä ei siis aina ollut pelkästään kurjaa asua. Kesäillat omalla terassilla ovat aina kesäiltoja omalla terassilla. Perinnepioni omassa kukkamaassa on aina hienompi kuin naapurin tyhmät rehut. Ne keltaiset, pitkät ja tielle kaatuvat, joiden sitominen oli syksyisin minun tehtäväni.

Hankkikaa nyt herranjumala joku parempi sitomaan ne tästä lähin. Hankkikaa samalla myös parempi ruohonleikkuri, se vanha on pyhässä yksinkertaisuudessaan paska.

Asumme nyt evakossa vanhemmillani parisen viikkoa. Tilaa on vähän, mutta sopu sijaa antaa. Jos ei paljoa, niin ainakin välttävästi. Kahdessa viikossa, viimeistään kolmessa, minun olisi tarkoitus päästä uuteen talooni luomaan uusia muistikuvia ja räpsimään uusia tasottomia otoksia.

Ne ainoat 3 hyvää kuvaa koko postauksessa ovat muuten muiden käsialaa. Afgaanikuvat räpsi siskoni ja Hittavaisen kuvan nappasi Marika.

Tänään lähtiessäni kämpästäni viimeistä kertaa huomasin vielä tekeväni tutun ravistelurituaalin etuoven kahvalle varmistaakseni, että talvella hiukan jäykkä etuovi meni varmasti kiinni. Karem kun osaa avata huonosti suljetut ovet. Istuessani autossa ja katsellessani ohi viilettävää keskustaa huomasin olevani kaiken järjen vastaisesti vähän haikeilla mielin. Vaikka olen odottanut tätä muuttoa kuin kuuta nousevaa, huomaan kiintyneeni sairaalloisesti niihin seiniin, joita tuijotin aina uudesta kodista haaveillessani.

Olihan Eurajoen kämppäni kaikesta huolimatta ensimmäinen paikka ikinä, jonka lapsuudenkodistani lähdettyäni voin sanoa tunteneeni kodiksi.


keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Suoristelen nauloja oman talon kuistilla...

Behold the glory, behold the wonder!
What we have made shall not be torn asunder.
Such vast achievement
stone and papyrys
beneath the gaze of Isis and Osiris!

Land of majesty
where the heavens smile,
jewel of history
shining by the Nile!

Vaihdetaan papyrus Halltexiksi ja Niili kasitieksi, niin lähellä ollaan. Remontti on ollut laajempi ja vaatinut enemmän ponnisteluja kuin osasimme kuvitellakaan, mutta pikkuhiljaa asiat alkavat loksahdella kohdilleen. Sisäkatto on valmis, kaksi seinää on tapetoitu, yksi kiinteä kaappi on purettu ja makuuhuoneeseen on saatu jo lattia vaihdettua. Edessä on melkein toinen mokoma hommaa, mutta hiljaa hyvä tulee.

Olen kerännyt valtavaksi iloksenne muutamia kuvia remontin varrelta. Kuvat valmiista talosta esitellään, kun viimeinkin on niiden aika. Näillä näkymin muutan omasta yksiöstäni ensi viikonloppuna ja elän loisena vanhempieni nurkissa yhden viikon ennen muuttoa uusiin tiloihin.



Tällä hetkellä minun työmaani seisoo kiskomassa tapettia olohuoneen kahdesta seinästä. Alunperin tarkoitus oli vain tapetoida päälle, mutta röpelötapetin kuvio näkyisi ikävästi uuden tapetin alta. Niinpä päädyimme nyhtämään tapetin pois. Se tuntuu näiden vuosien aikana iskostuneen takana olevaan lastulevyseinään kuin paiseet ruttopotilaaseen eikä kostuneenakaan tahdo antaa periksi. 


Niille seinille, joille ei tule tapettia, tulee Halltex-levyt. Niissä on tapetti jo valmiina, mikäli kahden levyb väliin jäävä pikku sauma ei haittaa.

Ei haittaa.


Makuuhuoneen taustaseinän tapetit lähtivät irti helpolla ja ennen tapetointia suurin homma olikin maalata levyt valkoisiksi. Päälle laitettu (kallis) tapetti kun on vaaleaa ja ruskea lastulevy olisi voinut kuultaa (KALLIIN!!!!!1) tapetin takaa epämiellyttävästi.


Tuollainen tapetti siihen sitten tulee. Tässä vaiheessa lähipiirini ihmiset saavat varmaan sydänhalvauksen, mutta let's face the fact; on minussa sentään sen verran naista etten vedä koko seinää tylysty mustaksi. Haluan makuuhuoneestani seesteisen valkoisen, joka sisustetaan kylmällä harmaalla, mudan eri sävyillä ja joka saa minut rauhalliseksi. Sisustamisessa en ole vahvojen värien ystävä. Tykkään sellaisesta, jonka olemus on helppo vaihtaa parilla kirkkaammalla tyynynpäällisellä.


Vasemmalla vanha lattia, oikealla uusi. Muovimatto oli selvä valinta; lankkulattian hiominen ja restaurointi tulisi tajuttoman kalliiksi ja kestäisi ikuisuuden, parketti ja korkki eivät kestä koirien kynsiä ja vedellä läyräämistä ja laminaattia ei missään tapauksessa saa laittaa vanhoihin taloihin. Koska ne ovat vanhoja taloja. Koska laminaatti niissä näyttää samalta kuin herttainen mummo pukeutuneena lateksiin.



Minulla on uusilla kämpilläni kolmekin puilla lämpeävää asiaa; makuuhuoneen pieni kamiina, keittiön puuhella (jolla on yllättävän helppo laittaa ruokaa ja lämmittää keittiön käyttövesi. Koska olen sähkön suhteen pihi) ja ulkorakennuksen puusauna. Kahta ensimmäistä lämmitetään melkein aina kun ollaan remontteeraamassa, jälkimmäisen isä ja veli testasivat viime viikolla. Oli kuulemma erinomainen.

 Remontteeraus on rankkaa puuhaa, ja minä sentään en edes pääse paikalle ihan joka päivä. Vanhempani ahertavat paikalla lähes alati, käyvät vain töissä välillä. Olen tästä kiitollisempi kuin osaan koskaan näyttää.


Iltaisin auringon laskiessa varjot heittävät muuten jänniä kuvioita makuuhuoneen päätyseinälle.