Muutto on viimein takana päin.
Siinä se nyt seisoo huhtikuun auringossa. Uusi kotimme metsäisellä rinteellä omassa rauhassa. Kaikki tarvittava on lähellä, mutta tarpeeksi kaukana. Vain 30 metrin päästä alkaa umpikujaan päättyvä vanha metsätie, jossa kukaan ei koskaan tule vastaan.
Edellisestä koiran hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta on kolme kuukautta. Karem alkaa pikkuhiljaa nauttia lenkeistä. Se on lakannut tuijottamasta jännittyneenä eteen ja malttaa tutkia ja jopa merkkailla. Se ei stressaa Aaroa eikä Aaro stressaa ihan kauheasti sitä. Nadira on ollut elementissään alusta asti.
Kun Hittavainen pääsi ensi kertaa uuteen sisä-Hittavaislandiaansa, se kaivoi heti purut kakkalaatikoistaan, pyöri matoissaan, hyppi ympyrää ja kähisi.
Olohuone on makuuhuoneen lisäksi toinen täysin remontoiduista huoneista. Kun herään aamuisin, saan henkeä, nenä ei ole tukossa ja vastapäätä sänkyä näkyy metsä. Iltaisin siihen samaan metsään paistaa laskeva aurinko, jota voi katsella makuuhuoneen toisesta ikkunasta. Ja uskokaa tai älkää, vieressä kulkevan kasitien tasainen humina yötä myöden on minusta vain ja ainoastaan rauhoittavaa.
Voi johtua siitä, että ensimmäinen kämppäni sijaitsi lentokentän vierestä. Kukkapurkit tipahtelivat ikkunalaudalta, kun tuttu ja turvallinen "yölento Namibiaan" nousi aina siinä kahden ja kolmen välillä.
Jahka aita on pystyssä, meille ovat tosiaan koittaneet ne kuuluisat paremmat päivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti